Vuoden 2016 marraskuun lopulla Helsingin Musiikkitalolla koettiin jotain häkellyttävää. Amerikkalainen mezzosopraano Joyce DiDonato, kamariorkesteri Il Pomo d´Oro ja johtaja Maxim Emelyanychev tarjoisivat häkellyttävän esityksen musiikkia. Illan nimi oli ”In War & Peace. Harmony Through Music”.

Konsertissa ns. vanhaan musiikkiin, siis useita satoja vuosia sitten sävellettyyn, oli saatu aivan uusia ulottuvuuksia. Esitys oli syvällinen, raaka, kaunis, viiltävä, iloinen, hämmästyttävä, toivoa antava ja sovitteleva. Laulusolisti oli läsnä, orkesteri soitti raivoisan suloisasti ja yleisö oli aidosti haltioitunut.

(Myös taloyhtiöväkeä tilaisuus näytti kiinnostavan. Kiinteistöliiton emeritustoimitusjohtaja Ukko Laurilan charmikas olemus noteerattiin salissa.)

Kohokohdiksi nousivat Purcellin Dido & Aeneas -oopperan klassikkoaaria Didos Lament ja virolaisen Arvo Pärtin Da Pacem, Domine. Jälkimmäinen on alun perin sävelletty sekakuorolle mutta hillitty sovitus orkesterille toi teokseen rauhaa ja syvyyttä. Pärt on nykysäveltäjä ja hänen tuotantonsa helmen mukanaolo vanhan musiikin konsertissa oli tarkoituksellinen, mutta onnistunut poikkeus.

DiDonato & Il Pomo d´Oro oli pääkaupunkimme viime vuoden konserttitarjonnan ehdoton kohokohta. Ilta oli ainutkertainen, ihana ja loistokas.

Musiikkitalo ei sitä ollut.

Se on syy miksi kirjoitan asiasta tähän AsOy-aiheita käsittelevään blogiini.

Musiikkitalo on viisi vuotta vanha ja sen rakentamista edelsi vuosien polemiikki. Tarvitaanko sitä ylipäätään, kun kilometrin säteellä on Finlandia-talo ja Ooppera. Sen aikaiset persut ja vasemmistolaiset vastustivat kiivaasti eliitin hömpötyksiä. Valitettavasti he onnistuivat torpedoimaan hanketta, sen voimme nyt todeta.

Hankkeessa säästettiin kaikessa siinä, missä säästäminen oli mahdollista.

Vaatteiden vastaanottopiste on liian pieni. Permannon sisäänkäynteihin 6 ja 7 menevät joutuivat odottamaan ovien avaamista kuin sikakarsinassa, toisiaan tönien ja väistellen. Käytävä on ahdas ja tunkkainen. Samaan nurkkaan on kaiken lisäksi ängetty baari.

Musiikkitalon parvelle menevien kuuntelijoiden pitää konuta aivan liian jyrkkiä ja kapeita portaita. Ne on suunniteltu pienimmällä mahdollisella etenemällä ja maksimaalisella nousulla. Voisin kuvitella, että tuollaiset B-luokan portaat toteutetaan talopakettiin, jonka nuoripari pystyttää Kainuun perukoilla pellonlaidalle.

Lopputulos on, että Musiikkitalosta puuttuu hohdokkuus. Täysin. Itse sali on hyvä, mutta konserttikäynti on myös seurustelua ennen ja jälkeen musiikinkuuntelun. Talon oleskelualueet olisi voitu suunnitella tuplasti suuremmiksi, valtava tontti antaa myöten. Niin ei tehty, koska rahaa haluttiin säästää. Ei haluttu ärsyttää.

Helpointa on verrata Musiikkitaloa Alvar Aallon Finlandia-taloon. Siellä vierailijat eivät koe olevansa karjaa, vaan arvovieraita. Myös ne, joiden konserttibudjetti antaa myöten vain parvella istumiseen.

Eduskunnan lisärakennus epäonnistui samasta syystä. Äänestäjien painostuksesta siinä oli säästettävä ja lopputulos on tonttiin ja ympäristöön suhteutettuna liian pieni rakennus. Viereinen Hankkija-talona tunnettu Alkon kiinteistö on edustavampi ja olemukseltaan jykevämpi. Valtiomiesmäinen, aikaa kestävä ja uljas.

Asunto-osakeyhtiöissä tällaiset lopputulosta pilaavat säästämispuuskat nähdään joka kerta, kun niissä tehdään yhtään mitään. Joka ikinen kerta.

Se viimeinen silaus, joka tekisi taloyhtiön hankkeesta upean ja hurmoksellisen, jätetään pois. Säästetään rahaa, hallitusta kiitetään ja puheenjohtajaa kehutaan. Taloyhtiöt kilpailevat sillä, ketkä osaavat säästää eniten. Eivät siitä, mikä taloyhtiö toteuttaa korttelin hienoimman urakan.

Argumenttini ”Ette rakenna itsellenne, vaan jälkipolville” saa toisinaan vastakaikua, useimmiten ei. Ei mennä yli siitä, missä aita on matalin siitä missä se on rikki.

Jos urakan hankeosuus/vastikeneliö voidaan laskea 252 eurosta 235 euroon, on sadan neliön asunnossa säästö 1700 euroa. Silla rahalla eläkeläispariskunta pääsee kahdeksi viikoksi Fuengirolan Bar Cosmokseen syömään makaronilaatikkoa ja laulamaan karaokea. Senkin näkökannan pystyn ymmärtämään.

Helsingin rakennusvalvontavirasto on useasti ottanut tiukan linjan. Aluearkkitehtien ”Joko-teette-asiat-hyvin-tai-ette-tee-mitään”-asenne tuntuu AsOy-hallituksissa toisinaan tympeältä. Eikö byrokraateilla ole parempaa tekemistä, kuin kytätä yksityisten taloyhtiöiden tekemisiä. Pitääkö pakottavia kaavamerkintöjä tosiaan noudattaa? Jälkeenpäin on kiitetty, että kaikesta huolimatta oli joku, joka kykeni hahmottamaan projektin kokonaisuuden.

Kruununhaassa Arkkitehtitoimisto Heikel & Kiseleffin yli sata vuotta sitten suunnittelemassa arvotalossa räystään ainutlaatuiset kipsikoristeet jätettiin julkisivukunnostuksen yhteydessä maalamatta. Säästö oli muutama hassu tonni, mutta lopputulosta joutuvat häpeämään seuraavat kuusikymmentä vuotta. Telineet olivat paikalla ja arvostettu maalarimestari odotti käskyä tarttua pensseliin. Mutta ei. Kyseessä oli niin paha kulttuuriskandaali, että taloyhtiön hallituksen jäsenet olisi pitänyt tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Nyt on pakko lopettaa, pistää niin vihaksi.

Walter Kylmäsilta