Puolisentoista vuotta sitten annoin kipeää palautetta Suomen Kiinteistöliiton toiminnasta. Blogin otsikko oli ”Kiinteistöveronmaksajain keskusliitto”, ja esitin, että jos Kiinteistöliitto ei osaa eikä halua osata modernia edunvalvontaa, kannattaa sen liittoutua esimerkiksi Veronmaksajain keskusliiton kanssa, jotta toimintaan saadaan tolkkua.

Kirjoitusta luettiin ahkerasti liiton hallituksessa ja tietojen mukaan puheenjohtaja Matti Inha antoi toimitusjohtaja Harri Hiltuselle tehtäväksi käydä läpi toimintoja ja prosesseja.

Mielestäni hän on onnistunut siinä. Vuonna 2017 liitto on kiinteistökentällä uskottavampi toimija kuin aiemmin. Siitä onnittelut. Paljon on kuitenkin vielä töitä, mutta niin on muillakin alan järjestöillä.

Kaikilla raskaan sarjan edunvalvontajärjestöillä on palkkalistoillaan ekonomisti. Niin on myös Kiinteistöliitolla ja vastuullisen tehtävän haltijana toimii Jukka Kero. Titteli on peräti pääekonomisti.

Kiinteistöliiton pääekonomisti on lausunnoissaan yleensä tarkka, mutta 12.4.2017 julkaistussa Taloussanomien jutussa Kero teki, vilpittömän tietämättömyyden takia, väärän johtopäätelmän.

Esiin nostettiin isännöitsijäntodistusten hinnoittelu ja Keron mukaan kadunmiehet voivat perustellusti ajatella, että katteet ovat kovat.

”Periaatteessa todistukseen tulevien tietojen pitäisi olla ajan tasalla koko ajan. Isännöinnin kokouspalkkioiden ja todistusten hinnat ovat nousseet roimasti kolmessa vuodessa. Isännöitsijäntodistuksissa on huimia hintaeroja, ja niiden hinnat ovat nousseet neljänneksen vuodesta 2013”.

Joka kerta kun lehdistölle annetaan haastatteluja isännöinnistä, valitetaan nimenomaan isännöitsijäntodistusten hintoja. Näin on ollut viimeiset sata vuotta ja myös Kero valitsee persumaisen argumentointitaktiikan. Pääekonomisti kuvittelee kyseessä olevan nipun jo olemassa olevia asiakirjoja, jotka tulostetaan, allekirjoitetaan ja lähetetään laskun kera asiakkaalle.

Vastikkeetonta rahaa ahneelle isännöitsijälle. Epäreilua.

Isännöitsijän kannalta todistuksen postittaminen on vasta huoneiston myyntiprosessin alku. Nimittäin jo seuraavana päivänä kiinteistövälittäjä soittaa kysyäkseen, ”Onko kunnossapitotarveselvityksessä mainitusta katon uusimisesta vuonna 20XX viime aikoina ollut puhetta ja onko se todellakin tarpeen?” Ja ”Tullaanko putkiremonttia aikaistamaan vai myöhentämään, miten näet asian? Entä ”Onko vastikkeelle lähivuosina korotuspaineita?” Lisäksi hän haluaa tietää ”Onko lunastuspykälää joskus käytetty?”

Ja viikon kuluttua soittaa ensimmäinen ostajaehdokas ja esittää täysin samat kysymykset. Myöhemmin iltapäivänä tiedustellaan ”Kannattaako meidän uusia kylppäri, jos putkiremppa on kolmen vuoden kuluttua?” Seuraava soittaja pohtii ”Aiotteko tehdä perinteisen remontin ja paljonko hyvitätte, jos nyt laitamme uudet vesieristeet ja kaakelit? Mikä on taloyhtiön linja?” Kolmas soittaja miettii keittiön siirtämistä olohuoneen yhteyteen ja pyytää asiasta opastusta ilmanvaihdon ja putkien osalta voidakseen päättää mahdollisesta ostotarjouksen antamisesta. Neljäs soittaja tiedustelee ”Millaisia asukkaita talossa on ja riidelläänkö siellä paljon? Saammeko varmasti huoneiston nykyisen asukkaan autopaikan?” Viides pohtii mahdollisuutta myydä ullakon rakennusoikeuden tulevien peruskunnostusten rahoittamiseksi.

Kaikkien tietojen syöttäminen isännöitsijäntodistuksiin on mahdotonta. On turha luulla tai väittää muuta. Asiakokonaisuudet ja taloyhtiöt ovat niin monitahoisia ja sisäisesti ristiriitaisia, että yksinkertaisiinkin kysymyksiin joudun usein antamaan kolme neljä mahdollista tulevaisuusskenariota. Maailma on moniulotteinen, myös taloyhtiömaailma.

Niin käy usein, että myyjän tahtotila eroaa talon virallisesta linjasta (joka siis ilmenee isännöitsijäntodistuksesta, tilinpäätöksestä, kunnossapitotarveselvityksestä ja talousarviosta). Ostajaehdokkaat soittavat varmennuspuheluja ihan vaan tarkastaakseen, pitävätkö myyjän ja kiinteistövälittäjän sanomiset ylipäätään paikkansa. Välittäjä on puun ja kuoren välissä. Hän palvelee maksavaa asiakastaan mutta ei toisaalta uskalla valehdella ostajille liikaa. ”Isännöitsijän puhelinnumero on tuolla alhaalla ilmoitustaululla, soittakaa hänelle.” -lause vapauttaa kiinteistövälittäjän korvausvelvoitteista.

Tätä rataa mennään, kunnes 3-6 kuukauden kuluttua asiakkaani, jonka usein tunnen jo monen vuoden takaa, saa asuntonsa kaupaksi. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Valtaosa osapuolista on järkeviä ja ystävällisiä ihmisiä ja olen sen takia mielelläni käytettävissä, jos on kysyttävää. Koen tiedusteluihin vastaamisen – tolkulliseen pisteeseen asti – osaksi isännöitsijän perustehtäviä. Se ei lue tehtäväluettelossa mutta me isännöitsijät teemme valtavasti muutakin, mikä ei ole listattu minnekään ja jonka tekemisestä ei ole sovittu. Kamreeriasenteella ei tällä alalla pärjää. Tiedän toki kilpailijoita, jotka eivät koskaan vastaa mihinkään tiedusteluihin. Firmojen maineet suuren yleisön silmissä eivät siitä parane. Kukin omistaja päättää itse, miten toimistoaan markkinoi.

Vain silloin saatan turhautua, kun toistamiseen kysytään asioista, jotka löytyvät mustaa valkoisella präntättyinä välittäjälle lähetetyissä papereissa.

Summa summarum: Jos satasella tai kahdella saa kaikki talon asiakirjat sekä teknistä, hallinnollista ja henkistä puhelintukea huoneiston myyjälle, kiinteistönvälitysliikkeen eri työntekijöille ja lukuisille ostajaehdokkaille, niin onko se todellakin liikaa? Kun Helsingin niemellä operoiva kiinteistövälittäjä saa omasta osuudestaan helposti 100-kertaisen korvauksen, en kanna oman firmani isännöitsijäntodistusten hinnoista huonoa omatuntoa.

Walter Kylmäsilta